Minun on miesasiamiehenä pitänyt jo pitkään kirjoittaa tasa-arvosta miesnäkökulmasta. Päässäni on pyörinyt monenlaisia lähestymistapoja ja näkökulmia tähän aiheeseen, mutta muut kirjoitusaiheet ovat ajaneet sen ohi. Ehkä tuokin osaltaan kertoo kuinka merkityksettöminä myös minä näen miesten ongelmat kulttuurilleni tyypilliseen tapaan. Minulta on vaalikampanjani tiimoilta kyselty useampaan otteeseen suhtautumistani miesten oikeuksiin ja Kakola-sarja antoi kenties viimeisen herätyksen myös miesten ja poikien ongelmien merkityksellisyyteen.
Täytyy myöntää, että hävettää myöntää kyynelten kihonneen silmiini useamman kerran, kun katsoin noiden nuorten enemmän tai vähemmän isättömien poikien kamppailua oman itsensä ja yhteiskunnan odotusten kanssa. Ja samalla ymmärrän, ettei minulla ole mitään syytä hävetä tunteitani ja myötätuntoani eksyneitä nuoria kohtaan. Kulttuurissamme miehillä ei perinteisesti kuitenkaan ole ollut oikeutta kokea mitään muita negatiivisia tunteita kuin vihaa ja raivoa – ja kenties viimeaikoina myös vitutusta. En ole itse todellakaan vapautunut tuosta kulttuurimme paineesta saatikka siltä säästynyt.
Kakolan 6. jaksossa ”Meidät on hylätty” nuorille läheisiksi tulleet sellikaverit, eli mentorit viedään salaa pois ja 16-vuotiasta Saulia asia vituttaa. Joku Kakolan terapeutti kysyy Saulilta mentorin jäähyväiskirjeen lukemisen jälkeen: ”Tuleeks isompi ikävä?”, ja Sauli vastaa tähän ”Ei… En mä osaa tuntea ikävää…”. Tästä muistui mieleeni, miten itse opin vasta armeijassa 19-vuotiaana AUK:n taistelupelon luennoilla aavistuksenomaisesti pelon olevan kenties sellainen tunne, jota kaikki tuntevat joskus ja joka minullakin olisi oikeus hyväksyä.
Mutta eivätkös nämä ole vain yksityisten ihmisten yksityisiä asioita, joilla ei ole mitään yhteiskunnallista merkitystä?
Noh, ensinnäkin yhteiskunta kuitenkin koostuu yksilöistä. Toisekseen lähemmäs 90 % kaikista Suomen henkirikoksista on eksyneiden miesten tekemiä. Vastaavasti itsemurhista yli 80 % on eksyneiden miesten tekemiä. Nuo luvut eivät toivottavasti ole kenenkään mielestä yhteiskunnallisesti merkityksettömiä; mutta minulla on vielä rajumpia väitteitä esitettävänä: uskoakseni monet pienien tai isompien ryhmien hirmuhallitsijoista ovat olleet eksyneitä ja rikkinäisen lapsuuden kokeneita miehiä – elleivät sitten joskus harvoin ole olleet vastaavanlaisia naisia.
On siis yhteiskunnallisesti erittäin merkityksellistä, että myös poikien ja miesten ongelmista keskustellaan ja niitä käsitellään yhteiskunnallisina ongelmina, aivan kuten muidenkin ihmisryhmien ongelmia. Jokelan ja Kauhajoen kouluampujien ongelmat ja paha olo huomioitiin kaikkien kannalta selkeästi liian myöhään. Jos poikien ja miesten ongelmien ja pahoinvoinnin yleistä vähättelyä tai siitä vaikenemista jatketaan, ei tarvita kummoistakaan ennustajaa ymmärtämään seuraavien kouluammuntojen olevan vain ajan kysymys…
Mutta kuka sitten auttaisi valkoista, ja tässä tapauksessa erityisesti suomalaista miestä (tai poikaa) suunnattomassa vitutuksessaan? No, kukapa muukaan kuin toinen mies.
Tähänastisen elämänkokemukseni mukaan hyvin harva nainen osaa ymmärtää sitä, millaista on olla nuori mies, sen paremmin kuin minä ymmärrän millaista on olla nuori nainen.
Jotkut naiskirjailijat ovat kyllä kirjoittaneet ainakin minuun riipaisevan osuvasti kolahtavia kuvauksia nuoren miehen kasvukivuista. Esimerkiksi Robin Hobb, eli Margaret Astrid Lindholm Ogden, on kirjoittanut Näkijän taru –trilogiassaan niin osuvasti ja uskottavasti nuorenmiehen yleismaailmallisista kasvukivuista, että teinipoikana hän meni minuun täydestä mieskirjailijana. Lisäksi tietääkseni ensimmäinen vakavasti otettava, nimenomaan poikien hätään puuttuva kirja ”Pelastakaa pojat” on miehen avustaman naisen kirjoittama.
Kaikki kunnia siis naisille, joilla riittää empatiaa ja mielikuvitusta käsitellä uskottavasti myös poikien ja miesten ongelmia. Erityisen kiitoksen ja hatunnoston ansaitsevat historian naisasianaiset, jotka ovat rikkoneet patriarkaalisuuden kahleet ja siten antaneet miehille edes teoreettisen mahdollisuuden käsitellä ongelmiaan muutenkin kuin viinan ja väkivallan avulla.
Kuitenkaan en miehenä odota naisten ymmärtävän mieheksi kasvamisen erityisongelmia ja puuttuvan erityisesti miehiä koskettaviin tasa-arvo-ongelmiin – heillä lienee ihan riittämiin tekemistä naisasioiden käsittelemisessä. Siksi olenkin liittynyt Miesten tasa-arvo ry:n jäseneksi enkä mihinkään naisasialiikkeeseen.
Kuten Kakola-sarjassakin nähtiin vuosien vankilakierteestä eroon päässeiden mentoreiden vaikutus rötösteleviin nuorukaisiin, on toisen miehen tarjoama toveruus usein parasta apua mitä mies voi saada. Koitetaanhan miehet siis tarjota toisillemme useammin auttavaa kättä, hyviä neuvoja ja ystävällisiä sanoja ja harvemmin nyrkkiä, hylkäämistä ja vittuilua.
Olen Piraattipuolueen Varsinais-Suomen vaalipiirin kansanedustajaehdokkaana 2011. Jos tämä kuulostaa sinusta hyvältä idealta, tarkasta toki kampanjani Facebook-sivu.
